Elämään väsynyt - osa 1.

Itsemurhan tehneiden muistopäivää vietettiin valtakunnallisesti sunnuntaina 17.11. Varkauden muistotilaisuus Mielituvalla alkoi klo. 18.00 sytytettävillä muistokynttilöillä. Tilaisuus itsessään oli hyvin intiimi Eino -myräkän pitäessä sään kurjana, mikä luonnollisesti karsi paikalle saapuneiden määrää hyvin pieneksi.

Pappi saapui tilaisuuteen aavistuksen myöhässä täysin inhimillisistä syistä, mutta tunnin mittainen yhdessäolo oli erittäin mieleenpainuva, rauhallinen ja aiheesta huolimatta miellyttävä. Kaikki pystyivät olemaan avoimia ja syvällisiin sekä vakaviin keskusteluihinkin saatiin huumorin pilkettä. Sanotaan, että huumorilla selviää pitkälle... se pitää monesti paikkansa.

Vakavat keskustelut, niin paikalle saapuneiden omaisten kuin myös papin näkökulmasta, tutkiskelivat ihmisyyttä, itsemurhan motiiveja, syyllisyyttä ja omaisten ahdinkoa; tärkeimpänä sitä, olisiko asioille voinut tehdä jotain, jotta itsemurhaa ei olisi tapahtunut.

Kyvyssä ymmärtää piilee toisinaan auttamisen avaimia.

Henkilökohtaisella tasolla aihe on osin läheinen. Pyörittelin itsemurhan ajatusta päässä useita vuosia elämän potkiessa päähän usealta kantilta yhtaikaa, mutten koskaan konkreettisesti yrittänyt tappaa itseäni. Kävin hyvinkin syvällisiä keskusteluja mielessäni tutkiessani itseäni noina vuosina... nyt on aika kertoa niistä.

Kun on väsynyt elämään, itsemurha on helppo ratkaisu - nopea pako. Niin - pako. Itsemurha ei ole vahvuutta vaan heikkoutta. Heikko hetki ja vastassa koko maailma. Vaikka näin ei todellisuudessa olisikaan, siltä se minusta tuntui. Vastassa ei suinkaan ollut koko maailma, ei edes pieni osa sitä. Vastassa oli jotain paljon pahempaa...

Vastassa olin minä itse!

Kun katsot peiliin, näet itsesi... vaikka näky ei ilahduttaisikaan, se on silti siedettävä tai voit aina hävittää peilin. Mutta, kun mielessäsi peilaat itseäsi, olet alaston. Psyykkisesti alaston. Sitä ei voi hävittää. Vaikka rakentaisit suojamuureja turvaksesi, totuus jäytää muureja kuin myrskyaallot rantakallioita. Se on kuulkaa melko pelottavaa aikaa, kun jo ennestään on vaikeaa.

Itsensä kohtaaminen, ymmärtäminen, voi olla raskas tie eikä se pääty ennen kuolemaa. Se on ehtymätön oppimismatka yhdelle, jos uskallat tarttua tilaisuuteen. Minä tartuin, kun toisena vaihtoehtona oli itsemurha. Olin sortumispisteessä henkisesti ennen kuin uskalsin ruveta kuuntelemaan itseäni, uskomaan kehoani.

Elämässäni tämä konkreettisesti tarkoitti opintojen lopettamista kesken ja työstä irtisanoutumista pitkän karenssin uhalla, jättäytymistä sairaslomalle ja myöntämistä etten jaksa enää. Kaiken tämän jälkeen oloni oli kuin Atlaksella, jonka harteilta Tellus olisi tipahtanut, mutta siinä samalla tullut nielaistuksi Kuun. Ja tämä Kuu olen minä itse.

Ryvin itsesäälissä klassikko kysymyksen, "Miksi minä?", turvin. Heittäydyin psyykkisesti lampeen makaamaan, jossa joko kelluisin tai hukkuisin. Onnekseni kelluin. Aikani kelluttua, elämän kuin pysähdyttyä ympärilläni, tunsin ensikertaa moneen vuoteen toivon pilkahduksen keskellä synkkää ankeutta. Mieleni pimeydessä sadepilvet alkoivat hajota ja ensimmäiset tähdet tuikkivat samettisella taivaalla. Siltä se tuntui, muttei suinkaan käytännössä tapahtunut näin yksinkertaisesti eikä suinkaan näin nopeasti.

Oli katkeraa oppia olla säälimättä itseään. Mikä olisi helpompaa kuin syyttää kaikkia ja kaikkea muuta kuin itseään? Jotta pääsisin irti "Miksi minä?" kierteestä, turvauduin toiseen klassikkoon, "Monilla on asiat huonommin kuin minulla." fraasiin. Sen mantramainen hokeminen mielen sopukoissa auttoi jaksamaan eteenpäin päivä kerrallaan. Täyttä tottahan se oli. Kun vertaa satojatuhansia, miljoonia, muita ihmisiä minuun, he pitäisivät minua todella onnekkaana näin pintapuolisesti. He eivät näkisi sisäistä kärsimystä.

Ulkopuolisista tilanteeni näytti siltä, että nukuin kuta kuinkin 22 tuntia päivässä, näytin kuin en olisi nukkunut silmäystäkään ja olin surullinen. Söin huonosti ja epäsäännöllisesti eikä minulla ollut voimia mihinkään. Lääkärit sanoivat, että valtavat määrät stressiä oli alkanut purkautua ja minun täytyi levätä, yrittää olla murehtimatta mistään ja toipua hiljalleen. Helppoahan se on sanoa! Olla murehtimatta, kun koko elämä on yhtä murhetta...

Tässä vaiheessa lääkärinlausunnot eivät olleet menneet läpi, joten minulla oli 3 kuukauden karenssi ja vailla minkäänlaisia tuloja. Kuopion yliopistollisessa sairaalassa oli tutkimukset tutkittu ja kuluisi lähes vuosi ennen diagnoosien kuulemista, koska henkilökunta oli tehnyt virheen enkä koskaan saanut ajanvarausta kotiin viimeistä tutkimusta varten ennen kuin tuli jälkikirje ja lasku peruuttamattomasta ja tulematta jättämisestä kyseiseen tutkimukseen! Kesti lähes puoli vuotta päästä siihen tutkimukseen uudestaan - laskua en joutunut onneksi maksamaan, koska alkuperäinen kutsu, selvittelyjen jälkeen, löytyi hoitajan pöydältä useiden muiden papereiden alta.

Lopulta diagnoosi oli stressimaha ja huomattava määrä allergioita - kaikkinensa noin 60. Stressimaha oli käytännössä se syy, miksi ajauduin psyykkisesti niin lähelle itsemurhaa. Mutta tämän oireen takana oli valtavat määrät stressiä, jotka olivat kasautuneet varhaislapsuudesta lähtien... ja niin kuin lumivyöryissä, heikon jään kerros petti vuonna 2008 lopullisesti. On vuoden 2013 loppupuolta ja en ole vieläkään toipunut tästä lumivyörystä - ja on hyvin todennäköistä etten koskaan toivukaan.

Vuosina 2006 - 2011 en vielä tiennyt,  mistä kaikesta stressiä olikaan kertynyt, vasta myöhemmin vuonna 2012, psykiatrian käynneillä, minulle alkoi henkilökohtaisesti avautua asioita, joita en ollut osannut ajatella aikaisemmin, mutta jotka nyt, ammattilaisen kanssa keskustellessa, olivat niin ilmiselviä.

En valehtele, oli nautinnollista ajatella, että kuolemalla kaikki kivut ja säryt, niin psyykkisesti kuin fyysisesti, katoaisivat. Kaikki katoaisi, ei jäisi mitään, en tuntisi mitään, ei murheita, ei huolia, ei vastuuta - ei mitään. "Ei mitään", niin sanana kuin ajatuksena oli vuonna 2008 kuin maailman kallein sviitti 5-tähden hotellissa... kuin unelma. Mutta, niin kuin useat haaveet ja unelmat, myös "ei mitään" haalistui. Todellisuus värjäsi ruusunpunaiset unelmat harmaiksi... tässä tapauksessa olen kyllä siitä onnellinen, koska löysin tyhjyydestä tien ulos sen vuoksi.

Aloin unissani, valveillani ja luultavasti alitajuisestikin ajattelemaan "ei mitään" unelmaa käytännön ja todellisuuden kannalta. Ja ihanteesta alkoi hiljakseen muodostua painajainen. Olin ajatellut, missä ja miten itsemurhan voisi tehdä, miten sellainen koskisi, olisiko minusta siihen, kauanko siihen menisi, mitä siitä seuraisi... Kun pääsin kohtaan mitä siitä seuraisi, sydämeni läpi viilsi tikarin lailla syyllisyys. Seurauksena olisi minulle ikuinen unohdus ja lepo - tai ainakin siihen olisin tahtonut - mutta omaisille ja ystäville se ei olisi ollut niin. En kerro sen tarkemmin tavoista, jotten rohkaise blogin lukijoita mihinkään peruuttamattomaan.

Ajatuksiini tulivat sellaiset asiat kuin testamentti, hautajaiskustannukset, niin perheeni, sukulaisteni kuin ystävienikin suru ja ymmärtämättömyys, jos tappaisin itseni. Kaikista viimeisimpänä ja vasta useiden kuukausien jälkeen, ajattelin itseäni ja sitä mitä minulta jäisi kokematta, mitä jäisi elämättä. Näistä ajatuksista tiesin, että olin päässyt pahimman yli. En ajattelisi sellaisia asioita, jos olisin antanut periksi ja haluaisin kuolla. Totuus oli, etten suinkaan halunnut kuolla, en vain olisi tahtonut jaksaa elää. Olin väsynyt elämän epäoikeudenmukaisuuteen, eriarvoisuuteen, maailman rumuuteen... ja inhosin kuinka ruma olin itse. Olin ruma, koska olin niin itsekäs.

Jatkuu osassa 2.