Elämään väsynyt - osa 2.

Jatkoa itsemurha -aiheeseen. Jotta pysyt mukana, lue aiempi "Elämään väsynyt - osa 1." ensin, kiitos. Päätin tehdä kirjoituksesta kaksiosaisen pituuden vuoksi.

"Olin ruma, koska olin niin itsekäs", päätti ensimmäisen osan. Tämän yksinkertaisen asian tajuaminen sisimpiä myöten on ollut tämän hetkisen elämäni vaikeimpia asioita. Mikään ei voisi koskaan muuttua, jollen minä itse muutu. Ja minä en itse muutu, jollen minä itse itseäni muuta. Kävin läpi hyvin virtaviivaisesti elämääni, sitä mihin olin tyytyväinen ja mihin tyytymätön, mitä häpesin, mistä olin ylpeä ja huomasin, että kaiken kokemani kivun keskellä olin itse ollut yhtä nenäkäs ja arvosteleva muita kohtaan kuin mistä olin muita halveksinut. Olin pitänyt itseäni parempana ihmisenä kuin muita, mutta totuus oli, että olin ollut hyvinkin ruma ja ihan yhtä huono ihminen. Pidin itseäni uhrina, alistuin ja häpesin.

Tänä päivänä taistelen omaa rumuuttani vastaan, jotta olisin parempi ihminen kuin ennen. Jotta arvostaisin muita ihmisiä ihan yhtä paljon, kuin aikoinaan olin arvostanut itseäni. Taistelen, jotten unohda opetusta, jonka elämä on matkallaan antanut. Ja mikä tärkeintä - haluan elää. Haluan nähdä ja kokea niissä määrin mihin niin psyykkiset, fyysiset kuin taloudelliset resurssit itselläni riittävät.

Kuinka pääsin itsemurhan ajattelemisesta elämähaluiseksi?

Se vaati paljon raskasta työtä itseltä, uskallusta tutkia sisimpäänsä ja ennen kaikkea rohkeutta luottaa toisiin ihmisiin. En olisi selvinnyt näistä todella vaikeista vuosistani ilman perhettäni, ystäviäni ja ammattiapua.

Lapsuuden ystäväni on ensimmäinen, joka lisäkseni on tiennyt ongelmistani ja tukenut, sen minkä on voinut. Hän on ollut henkireikäni läpi lapsuuden ja nuoruuden, vaikken sitä silloin ymmärtänyt. Tänäkin päivänä tuemme toisiamme arjen haasteista läpi, vaikkemme enää ole yhtä läheisiä niin kuin lapsina.

Nuorena aikuisena tutustuin harrastuksieni kautta internetin välityksellä skotlantilaiseen ja hän on ollut siitä lähtien päivänsäde elämässäni jo liki 10 vuotta. Hänen avullaan jaksoin vuoteen 2008 asti, mutta sinä vuonna olisi tarvittu ihmettä suurempi mullistus etten olisi luhistunut kasaan. Vielä tänä päivänäkin hän saa hymyn huulilleni ja antaa uutta toivoa tuleviin huomisiin. Hän on toinen ystäväni, joka on alusta asti tiennyt vaikeuksistani.

Kolmannen ystävän sain, joka alusta asti tiesi ongelmani, kun vielä opiskelin korkeakoulussa (ennen lopettamista) ja näinä vaikeina vuosina olemme asuneet yhdessä ns. huonetovereina, täysin kavereina. Ilman hänen tukeaan niin taloudellisesti kuin psyykkisesti, en varmasti olisi jaksanut puurtaa eteenpäin. Perhe tuki sen minkä pystyi, mutta heilläkin oli vaikeaa, eikä minun pitkäaikainen asioiden peittely ollut omiaan auttamaan tilannetta. Heillä kun ei ollut paljoakaan tietoa siitä, mitä mielessäni olin käynyt läpi. Heidän on yhä vaikea uskoa kaikkea, nyt kun olen myöhempinä vuosina kertonut.

Ammattiapua sain vasta vuonna 2012, kun päivystävä lääkäri suositteli ja kirjoitti lähetteen psykiatrian puolelle. Tämän myötä aloin ymmärtämään itseäni ihmisenä aivan uudella tavalla ja tulin rohkeammaksi. Asioista keskusteleminen helpotti. Oli ok jutella vaikeista asioista, oli ok olla heikko, eikä minun tarvinnut yrittää olla mitään sellaista mitä en ollut. Olen luonnostani taipuvainen negatiiviseen, kyyniseen ajatteluun, johon ammattilaisen kanssa keskustelu auttoi todella paljon. Myöhemmin olen turvautunut vertaistukeen Mielituvan kautta. On hienoa voida keskustella asioista muiden ihmisten kanssa, se auttaa ymmärtämään omia kokemuksia uusin silmin. Monesti tulen huomanneeksi, että olen taas hössöttänyt turhasta tai olen jaksanut paljon enemmän kuin kuvittelin jaksavani. Mikä parasta, saadessani tukea itse, olen tukenut omalta osaltani myös muita.

Toivon, että ymmärrätte kuinka paljon erilaisia asioita itsemurhaa ajattelevat voivat käydä läpi. Ja kuinka tärkeää läheisten ja ammattilaisten tuki silloin on. Kaikki olemme yksilöitä, kestämme paineiden alla eritavalla. Toiset jaksavat enemmän kuin toiset, mutta sen ei pitäisi tarkoittaa, että heikompi on huonompi ihminen kuin vahva. Me olemme kaikki arvokkaita, ainutlaatuisia.

Vaalikaamme siis elämää, sillä me saamme kokea sen vain kerran.

Elämään väsynyt - osa 1.

Itsemurhan tehneiden muistopäivää vietettiin valtakunnallisesti sunnuntaina 17.11. Varkauden muistotilaisuus Mielituvalla alkoi klo. 18.00 sytytettävillä muistokynttilöillä. Tilaisuus itsessään oli hyvin intiimi Eino -myräkän pitäessä sään kurjana, mikä luonnollisesti karsi paikalle saapuneiden määrää hyvin pieneksi.

Pappi saapui tilaisuuteen aavistuksen myöhässä täysin inhimillisistä syistä, mutta tunnin mittainen yhdessäolo oli erittäin mieleenpainuva, rauhallinen ja aiheesta huolimatta miellyttävä. Kaikki pystyivät olemaan avoimia ja syvällisiin sekä vakaviin keskusteluihinkin saatiin huumorin pilkettä. Sanotaan, että huumorilla selviää pitkälle... se pitää monesti paikkansa.

Vakavat keskustelut, niin paikalle saapuneiden omaisten kuin myös papin näkökulmasta, tutkiskelivat ihmisyyttä, itsemurhan motiiveja, syyllisyyttä ja omaisten ahdinkoa; tärkeimpänä sitä, olisiko asioille voinut tehdä jotain, jotta itsemurhaa ei olisi tapahtunut.

Kyvyssä ymmärtää piilee toisinaan auttamisen avaimia.

Henkilökohtaisella tasolla aihe on osin läheinen. Pyörittelin itsemurhan ajatusta päässä useita vuosia elämän potkiessa päähän usealta kantilta yhtaikaa, mutten koskaan konkreettisesti yrittänyt tappaa itseäni. Kävin hyvinkin syvällisiä keskusteluja mielessäni tutkiessani itseäni noina vuosina... nyt on aika kertoa niistä.

Kun on väsynyt elämään, itsemurha on helppo ratkaisu - nopea pako. Niin - pako. Itsemurha ei ole vahvuutta vaan heikkoutta. Heikko hetki ja vastassa koko maailma. Vaikka näin ei todellisuudessa olisikaan, siltä se minusta tuntui. Vastassa ei suinkaan ollut koko maailma, ei edes pieni osa sitä. Vastassa oli jotain paljon pahempaa...

Vastassa olin minä itse!

Kun katsot peiliin, näet itsesi... vaikka näky ei ilahduttaisikaan, se on silti siedettävä tai voit aina hävittää peilin. Mutta, kun mielessäsi peilaat itseäsi, olet alaston. Psyykkisesti alaston. Sitä ei voi hävittää. Vaikka rakentaisit suojamuureja turvaksesi, totuus jäytää muureja kuin myrskyaallot rantakallioita. Se on kuulkaa melko pelottavaa aikaa, kun jo ennestään on vaikeaa.

Itsensä kohtaaminen, ymmärtäminen, voi olla raskas tie eikä se pääty ennen kuolemaa. Se on ehtymätön oppimismatka yhdelle, jos uskallat tarttua tilaisuuteen. Minä tartuin, kun toisena vaihtoehtona oli itsemurha. Olin sortumispisteessä henkisesti ennen kuin uskalsin ruveta kuuntelemaan itseäni, uskomaan kehoani.

Elämässäni tämä konkreettisesti tarkoitti opintojen lopettamista kesken ja työstä irtisanoutumista pitkän karenssin uhalla, jättäytymistä sairaslomalle ja myöntämistä etten jaksa enää. Kaiken tämän jälkeen oloni oli kuin Atlaksella, jonka harteilta Tellus olisi tipahtanut, mutta siinä samalla tullut nielaistuksi Kuun. Ja tämä Kuu olen minä itse.

Ryvin itsesäälissä klassikko kysymyksen, "Miksi minä?", turvin. Heittäydyin psyykkisesti lampeen makaamaan, jossa joko kelluisin tai hukkuisin. Onnekseni kelluin. Aikani kelluttua, elämän kuin pysähdyttyä ympärilläni, tunsin ensikertaa moneen vuoteen toivon pilkahduksen keskellä synkkää ankeutta. Mieleni pimeydessä sadepilvet alkoivat hajota ja ensimmäiset tähdet tuikkivat samettisella taivaalla. Siltä se tuntui, muttei suinkaan käytännössä tapahtunut näin yksinkertaisesti eikä suinkaan näin nopeasti.

Oli katkeraa oppia olla säälimättä itseään. Mikä olisi helpompaa kuin syyttää kaikkia ja kaikkea muuta kuin itseään? Jotta pääsisin irti "Miksi minä?" kierteestä, turvauduin toiseen klassikkoon, "Monilla on asiat huonommin kuin minulla." fraasiin. Sen mantramainen hokeminen mielen sopukoissa auttoi jaksamaan eteenpäin päivä kerrallaan. Täyttä tottahan se oli. Kun vertaa satojatuhansia, miljoonia, muita ihmisiä minuun, he pitäisivät minua todella onnekkaana näin pintapuolisesti. He eivät näkisi sisäistä kärsimystä.

Ulkopuolisista tilanteeni näytti siltä, että nukuin kuta kuinkin 22 tuntia päivässä, näytin kuin en olisi nukkunut silmäystäkään ja olin surullinen. Söin huonosti ja epäsäännöllisesti eikä minulla ollut voimia mihinkään. Lääkärit sanoivat, että valtavat määrät stressiä oli alkanut purkautua ja minun täytyi levätä, yrittää olla murehtimatta mistään ja toipua hiljalleen. Helppoahan se on sanoa! Olla murehtimatta, kun koko elämä on yhtä murhetta...

Tässä vaiheessa lääkärinlausunnot eivät olleet menneet läpi, joten minulla oli 3 kuukauden karenssi ja vailla minkäänlaisia tuloja. Kuopion yliopistollisessa sairaalassa oli tutkimukset tutkittu ja kuluisi lähes vuosi ennen diagnoosien kuulemista, koska henkilökunta oli tehnyt virheen enkä koskaan saanut ajanvarausta kotiin viimeistä tutkimusta varten ennen kuin tuli jälkikirje ja lasku peruuttamattomasta ja tulematta jättämisestä kyseiseen tutkimukseen! Kesti lähes puoli vuotta päästä siihen tutkimukseen uudestaan - laskua en joutunut onneksi maksamaan, koska alkuperäinen kutsu, selvittelyjen jälkeen, löytyi hoitajan pöydältä useiden muiden papereiden alta.

Lopulta diagnoosi oli stressimaha ja huomattava määrä allergioita - kaikkinensa noin 60. Stressimaha oli käytännössä se syy, miksi ajauduin psyykkisesti niin lähelle itsemurhaa. Mutta tämän oireen takana oli valtavat määrät stressiä, jotka olivat kasautuneet varhaislapsuudesta lähtien... ja niin kuin lumivyöryissä, heikon jään kerros petti vuonna 2008 lopullisesti. On vuoden 2013 loppupuolta ja en ole vieläkään toipunut tästä lumivyörystä - ja on hyvin todennäköistä etten koskaan toivukaan.

Vuosina 2006 - 2011 en vielä tiennyt,  mistä kaikesta stressiä olikaan kertynyt, vasta myöhemmin vuonna 2012, psykiatrian käynneillä, minulle alkoi henkilökohtaisesti avautua asioita, joita en ollut osannut ajatella aikaisemmin, mutta jotka nyt, ammattilaisen kanssa keskustellessa, olivat niin ilmiselviä.

En valehtele, oli nautinnollista ajatella, että kuolemalla kaikki kivut ja säryt, niin psyykkisesti kuin fyysisesti, katoaisivat. Kaikki katoaisi, ei jäisi mitään, en tuntisi mitään, ei murheita, ei huolia, ei vastuuta - ei mitään. "Ei mitään", niin sanana kuin ajatuksena oli vuonna 2008 kuin maailman kallein sviitti 5-tähden hotellissa... kuin unelma. Mutta, niin kuin useat haaveet ja unelmat, myös "ei mitään" haalistui. Todellisuus värjäsi ruusunpunaiset unelmat harmaiksi... tässä tapauksessa olen kyllä siitä onnellinen, koska löysin tyhjyydestä tien ulos sen vuoksi.

Aloin unissani, valveillani ja luultavasti alitajuisestikin ajattelemaan "ei mitään" unelmaa käytännön ja todellisuuden kannalta. Ja ihanteesta alkoi hiljakseen muodostua painajainen. Olin ajatellut, missä ja miten itsemurhan voisi tehdä, miten sellainen koskisi, olisiko minusta siihen, kauanko siihen menisi, mitä siitä seuraisi... Kun pääsin kohtaan mitä siitä seuraisi, sydämeni läpi viilsi tikarin lailla syyllisyys. Seurauksena olisi minulle ikuinen unohdus ja lepo - tai ainakin siihen olisin tahtonut - mutta omaisille ja ystäville se ei olisi ollut niin. En kerro sen tarkemmin tavoista, jotten rohkaise blogin lukijoita mihinkään peruuttamattomaan.

Ajatuksiini tulivat sellaiset asiat kuin testamentti, hautajaiskustannukset, niin perheeni, sukulaisteni kuin ystävienikin suru ja ymmärtämättömyys, jos tappaisin itseni. Kaikista viimeisimpänä ja vasta useiden kuukausien jälkeen, ajattelin itseäni ja sitä mitä minulta jäisi kokematta, mitä jäisi elämättä. Näistä ajatuksista tiesin, että olin päässyt pahimman yli. En ajattelisi sellaisia asioita, jos olisin antanut periksi ja haluaisin kuolla. Totuus oli, etten suinkaan halunnut kuolla, en vain olisi tahtonut jaksaa elää. Olin väsynyt elämän epäoikeudenmukaisuuteen, eriarvoisuuteen, maailman rumuuteen... ja inhosin kuinka ruma olin itse. Olin ruma, koska olin niin itsekäs.

Jatkuu osassa 2.

Läpi vaikka harmaan kiven - burnout!

Suomalaiset tunnetaan sitkeänä kansana, joka sisulla raivaa metsät, halkoo kukkulat, ui vaikka talvella ja tekee töitä niin, että nahka lähtee selästä. Rehti ja reilu, kunnon suomalainen.

Kylläpä on ihailtavan komea kansanominaisuus meillä suomalaisilla! Totuus on kuitenkin hiotun ja kiiltäväksi puunatun pinnan alla hiukan erilainen. Olette varmasti kuulleet "burnout" sanan useissa yhteyksissä. Edes suomalainen ei ole siunattu loputtomilla energiavaroilla muutoin kuin ehkä Kalevalan taruissa.

Burnout, eli loppuun palaminen tai hienommin sanottuna työuupumus, koettelee nykyisin monia suomalaisia ihan yhtä lailla kuin ulkomaalaisia. Kyse ei ole henkilön huonoudesta tai kelvottomuudesta, meitä vaan ei ole luotu kestämään sellaista hulinaa ja vilinää, mitä tämänpäiväinen työelämä vaatii.

Meidän pitäisi kyetä kouluttautumaan ja pysymään ajan tasalla 24/7 uusimmista trendeistä ja markkinoista, hoitaa perhe, harrastaa, elää terveellisesti, nähdä maailma ja saavuttaa elämässä jotain, josta meidät muistettaisiin hamaan tulevaisuuteen. Pitäisi pystyä ideoimaan jatkuvasti uutta, taistella pahoja asioita vastaan kädet sidottuina, vaalia tasa-arvoa, mutta silti menestyä. Täytyy olla melkoinen elämästä suoriutuja, joka kykenisi kaikkeen tähän, mutta lähes jokainen meistä kantaa näitä ylettömän suuria suorituspaineita harteillaan. Miksi? Koska meidät on opetettu siihen - pure hammasta ja puske eteenpäin!

Meitä morkataan, jos emme kestä näistä paineista aiheutuvaa stressiä ja sen mukana tulevia ongelmia. Ainakaan minä en tietääkseni ole mikään huipputeknillinen robotti, johon voi vaihtaa öljyt tai asentaa uusia varaosia, jos entiset hajoavat. Olen ihminen - lihaa ja verta - joka muuttuu ja vanhenee sekuntien myötä. Miksi meiltä sitten vaaditaan niin hirveästi, kun vain hyvin harvat kykenevät niistä selviytymään? Sitä voipi itse kukin miettiä, sillä helppoa vastausta siihen ei ole.

Työuupumus ei itsessään ole sairaus, vaan konkreettinen ilmentymä, jonka takana on työstä aiheutunut pitkällinen stressi. Se johtaa hyvin usein mielenterveysongelmiin, jos asioihin ei puututa tarpeeksi ajoissa. Yleisimmät oireet ovat kuitenkin melko helppoja havaita: mm. työssä tylsistyminen, työhaluttomuus, fyysinen väsyminen, henkinen uupumus/raskaus, toistuvat sairastumiset, huonovointisuus, kivut ja säryt, ahdistuneisuus ja välinpitämättömyys. Nämä ovat tosin hyvin monen muunkin vaivan yleisempiä oireita, tämän vuoksi kannattaa ottaa yhteyttä työterveydenhuoltoon tai omaan lääkäriin ja varata aika keskusteluun. Takana voi olla paljon vakavampiakin asioita. Ei siis ole väärin huolehtia itsestään. Kukaan muu ei tee sitä puolestasi ja työpaikat ottavat ilomielin työntekijöistään irti sen minkä saavat mahdollisimman edullisesti. Kuuntele itseäsi ja havainnoi terveyttäsi säännöllisesti. Mitä aikaisemmin saat apua, sen parempi.

Työyhteisöissä kannattaa myös rohkeasti keskustella asioista, jotka johtavat työuupumukseen, jotta asioita voitaisiin korjata tai parantaa. Pitkällä tähtäimellä siitä hyötyvät niin työntekijät kuin työnantajatkin. Täytyy kuitenkin muistaa, ettei kyse ole aina työpaikasta, myös itse työntekijällä voi olla ongelmia, jotka tekevät työstä selviytymisen liian vaikeaksi - tällöin työntekijän kannattaisi uudelleen miettiä työalaansa ja hakea ammattiapua.

Duodecim Terveyskirjasto

Masentaa - olen häpeäksi!

VÄÄRIN! Liian paljon niin Suomessa kuin globaalisti ajatellaan mielenterveydestä häpeälliseen tai alentavaan sävyyn. Ei. Te ette ole enkä minä ole yhteiskunnan häpeä!

Masennus on toki vain yksi sairaus useiden kymmenien joukossa, mutta lienee myös yksi tunnetuimmista, siksi käytän sitä esimerkkinä. Olkaa rehellisiä itsellenne, kun mietitte seuraavaksi; häpeättekö itseänne tai jotakuta toista, jolla on jokin mielenterveydellinen sairaus?

Jos vastasit "kyllä", on aika yrittää muuttaa/parantaa ajatusmaailmaa. Suomessa yksistään arviolta joka toinen sairastaa masennusta jossain elämänvaiheessa joko tietoisesti tai tietämättään. Olet siis voinut olla itsekin masentunut, vaikket välttämättä ole sitä ymmärtänyt. Tärkeämpää on kuitenkin ymmärtää, että mielisairauksia potevat kanssaihmiset ovat aivan tavallisia ihmisiä niin kuin te ja minä. Toisilla sairaudet vain ovat vakavampia ja ilman hoitoa voivat aiheuttaa yhteiskunnallisia häiriöitä. Pohjatotuus on kuitenkin se, että se voisit olla juuri sinä, joka sairastaa tai sairastuu.

Vertauksellisesti kysyn, että tekeekö vaikka syövän, diabeteksen, reuman tai flunssan sairastaminen teistä sen häpeällisempiä ihmisinä kuin silloin, kun olette/olitte terve? Jos ei, miksi mielisairaus sitten tekisi? Tai, jos tekee, niin miksi? Loppujen lopuksi tarvitaan oikea diagnoosi ja oikeanlaista hoitoa. Ja kuka ikinä onkaan sairastanut mitään hiukankaan kevät-/syysflunssaa vakavampaa, tietää ettei oikean diagnoosin tai hoidon saaminen ole aina yksinkertaista tai helppoa. Onko se tällöin sairastuneen vika? Pysähtykää miettimään, pohtimaan, miksi ajattelette nurjasti mielenterveydestä ja/tai mielisairauksista, kiitos :)

Jos vastasit "en", hyvä sinulle! Olet oikealla tiellä :) Nimittäin mielisairaudet ovat sairauksia siinä missä muutkin, mielenterveys on vain vähemmän ymmärretty lääketieteen ala, joten tietoa ja oikeanlaisia diagnooseja tai hoitomuotoja ei ole keritty, saati pystytty, selvittämään niin runsaasti kuin muihin vakaviin sairauksiin. Ei pidä hävetä itseään, koska sellainen asenne vain pahentaa sairautta/sairauksia. Kaikki negatiivinen ajattelu ja suhtautuminen voi pahentaa oireita ja johtaa uusiin vaivoihin.

Tiedän sen itse, kun ennätin salailla ja piilotella, pitää ns. "normaali-ihmisen" kulissia yllä, melkein vuosikymmenen. Nyt en enää pidä, enkä ole pitänyt muutamaan vuoteen ja voin paremmin kuin kertaakaan tuona vuosikymmenen aikana! Tämäkin on hyvin henkilökohtainen kokemus itse kenellekin, mutta totuuden hyväksyminen ja ymmärtäminen poisti hyvin painavan ja stressaavan taakan harteiltani. En pelkää sanoa, että olen masentunut, paniikkihäiriöinen ja sosiaalikammoinen, jotka on diagnosoitu ja niihin on asianmukainen hoito-ohjelma käynnissä. Olen hyvin taipuvainen negatiivisuuteen, joten joudun taistelemaan päivittäin, jotten sorru morkkaamaan tai vähättelemään itseäni, saati asetu nurkkaan surkuttelemaan kohtaloani. Opin koko ajan pitämään enemmän positiivista virettä yllä ja se helpottaa monia oireitani huomattavasti. Tähän on merkittävästi auttanut vertaistuki Varkauden Mielituvalla.

Toki on hetkiä, päiviä tai jopa viikkoja, kun ei kerta kaikkiaan jaksa taistella vastaan ja sulkeutuu. Silloin olisi hyvä ja tärkeää pitää yllä sosiaalisuutta, joko perheen, kavereiden tai vertaistuen avulla, jotta kierre ei pääse pahentamaan tilannetta niin vakavaksi, ettei enää nouse sängystä. Jos ei muu auta, lääkärin apua tulisi jo hakea ennen kuin ollaan sängyssä pitkät päivät, mutta viimeistään siinä vaiheessa.


Perheellisillä asiat ovat luultavimmin vaikeammin käsiteltävissä, varsinkin, jos on pieniä lapsia. Lapset eivät välttämättä ymmärrä mistä on kyse tai saattavat jopa hätääntyä. Tällaisissa asioissa kannattaa kääntyä asiantuntijoiden puoleen ja itse kukin ymmärtää perhettään parhaiten siinä, miten asioihin yleensä suhtaudutaan.

Kaikesta huolimatta opetelkaa hyväksymään itsenne sellaisina kuin olette; ymmärtämään niin kehoanne kuin mieltännekin, sillä ne ovat teidän ainoanne. Älkääkä pelätkö puhua - sulkeutuminen vain stressaa ja stressi huonontaa koko elämää.

Kaamosmasennuksen kirous

Syksy on jo puolessa; eletään pimeintä aikaa, vaikka sää hetkellisesti salli maahan valkoisen peitteen. Kaamosmasennuksen riemuaikaa, mutta siitä kärsivälle pitkä taival. Pimeys masentaa ja sade huuhtelee voimat mennessään. Mikään ei tahdo kiinnostaa eikä sängystä tahtoisi edes nousta. Sitähän se on, koko pitkän syys-ja talvikauden.

Mikäpä tähän tepsisi?

• kirkasvalohoito
• vertaistuki
• liikunta
• musiikki
• terapialemmikit/eläimet
• uusi harrastus
• matkailu/loma
• vitamiinit ja hivennäisaineet
• luontaistuotteet - vaarallisia
• ruoka
• shoppailu

Kirkasvalosta on olemassa myönteisiä tutkimustuloksia ja sitä käytetään yleisesti hoitomuotona, mutta edes se ei kaikkia auta. Sitä kannattaa silti kokeilla, tiedä vaikka se auttaisi juuri sinua!

Vertaistuki puolestaan ei poista oireita, mutta on sitäkin hyödyllysempi piristäessä mieltä ja tuomaan arkeen sosiaalisia kontakteja, jollei sellaisia muutoin ole. Toisen, asian ymmärtävän, kanssa jutustelu voi helpottaa omaa oloa huomattavasti ja tuoda kaikenmoista uutta elämään. Vertaistukitoiminnan yhteishenki on kauttaaltaan mieluista ja hyväksyvää, missä ketään ei suljeta pois.

Liikunta; toisilla auttaa, toisilla ei, mutta koskaan se ei ole hyödytöntä! Olisi tärkeää liikkua, kuten itse kukin kykenee, pelkästään jo fyysisen hyvinvoinnin vuoksi, mutta sen on todettu myös virkistävän ja "tuulettavan" mieltä. Jo se, että ns. pakottaa itsensä liikkeelle, oli se sitten sisällä tai ulkona, voi toisilla piristää ja tuoda hyvänolon tunnetta. Toisilla puolestaan oikein kunnon reippailu auttaa. Kokeilemalla se selviää ja vaikka ei juuri sinulla auttaisikaan, ei siitä ole ollut haittaakaan :)

Musiikki on ollut tutkitusti hyväksytty terapeuttinen hoitomuoto Suomessa jo 1960-luvulta lähtien. Se vaikuttaa alitajuntaan luoden mielihyvää ja rikastaen mielimaisemaa. Kaikilla on omia mieluisia kappaleita, genrejä, artisteja tai bändejä, joista pitävät muita enemmän ja niiden kuuntelu saanee useat paremmalle mielelle. Jos pelkkä musiikin kuuntelu ei kuitenkaan jaksa virkistää mieltä, voi siihen lisätä omaa aktiivisuutta: musiikkimaalaus, omien laulujen kirjoitus, laulaminen, tanssiminen, instrumentin soittaminen tai improvisoiden musiikin tahdissa liikkuminen.

Uusi harrastus - "hoitomuoto", jota monet suosittelevat. Uusi harrastus voi olla niin rikkaus kuin huolenaihekin. Ne, joilla on jo ennestään paljon harrastuksia, kannattaisi hetkisen miettiä, riittääkö puhtia uuteen tai voiko jonkin vanhan korvata uudella. Liika stressi nimittäin pahentaa kaamosmasennusta entisestään. Kuten kaikissa harrastuksissa, sen ei tarvitse olla monimutkainen, kallis tai vaikea, kunhan se miellyttää ja kiinnostaa itseäsi!

Matkailu ja loma ovat oivia, mutta monesti valtavan kalliita, tapoja saada mieliala nousuun. Mikäpä ei piristäisi niin kuin mieluisa reissu niin koti- tai ulkomailla! Hyvin monilla ei kuitenkaan ole sellaiseen mahdollisuuksia. Miten olisi sitten vaikka telttaretki, päivän reissu toisessa kaupungissa tai vaikka ystävän luona kylässä käyminen? Eivät varsinaisesti lomia tai matkoja, mutta vaihtelua arkeen kuitenkin.

Vitamiinit ja hivennäisaineet kuuluvat jokapäiväiseen elämään ja terveyteen, mutta ne eivät ole kaamosmasennuksen hoitokeinoja. Liiallisesti saatuina vitamiineistakin voi koitua haittavaikutuksia: kuten mahan löysyyttä, päänsärkyä, unettomuutta ja väsymystä. Toisaalta kehomme tarvitsee niitä elämiseen, joten vitamiinien käyttäminen päivittäin ravintoköyhän ruokavalion tukena on suositeltavaa. On tärkeää noudattaa annostusohjetta ja lääkärin ohjeita.

Luontaistuotteet voivat olla erittäin vaarallisia! Ennen omatoimista luontaistuotteiden käyttöä, erityisesti, jos sinulla on minkäänlaisia reseptilääkkeitä mihin tahansa, neuvottele aina ensin lääkärin kanssa. Toiset niin mielialalääkkeet kuin muutkin reseptilääkkeet reakoivat hyvinkin huonosti luontaistuotteiden sisältämiin aineisiin, jotka saattavat heitellä hyvinkin paljon ihan tuotekohtaisesti, koska niillä ei ole samanlaista tarkkaa ja pitkäaikaista tutkimusprosessia kuin lääkkeillä yleensä. Jos kuitenkin haluat käyttää luontaistuotteita tai tunnet, että niistä on sinulle apua, muista neuvotella lääkärin kanssa ja käydä verikokeissa ym. tarkistuttamassa tilanne ihan itsesi vuoksi.

Tarvitsemme ruokaa elääksemme, mutta, jos ruoasta kokee saavansa mielenvirkeyttä, on ehdottoman tärkeää, että silloin syö enemmän vihanneksia, salaatteja ja hedelmiä kuin ns. roskaruokaa ja herkkuja. Mm. diabeetikkojen kannattaa varoa myös liiallista hedelmien syöntiä hedelmäsokerin takia. Kaamosmasennukseen ahmitut herkut koituvat hyvin nopeasti harmiksi lihomisen ja mahdollisten muiden sairauksien, kuten diabeteksen, muodossa, eikä ylensyöminen tuota kuin hetkellistä mielihyvää.

Shoppailu voi olla hauskaa, kamalaa ja addiktoivaa yhdellä kertaa, mutta joillakin tavaroiden ostelu helpottaa mieltä. Nimenomaan addiktoitumista, "shoppailuholismia", on varottava ja sen vuoksi en suosittele ostelua hoitokeinona. Ns. ikkunaostoksilla käyminen sen sijaan ei aiheuta merkittäviä haittoja. Toisinaan pelkkä tuotteiden katselu voi joitain piristää :)

Mikään ei siis varsinaisesti poista kaamosmasennusta, mutta siihen löytyy lievitystä - vaikeinta on vain löytää se "oma juttu", mikä tepsii. Itselläni ei ole varsinaista kaamosmasennusta todettu mustaa valkosella, mutta mielialan laskemisen huomaa kyllä ilman lääkäriäkin. Itselläni tepsii niin vertaistuki, kirkasvalo, liikunta, hyvä ruoka kuin mieluinen tekeminen alakuloisuuden lievittämiseksi, mutta on varmasti monia, joilla kaamosmasennus on niin vaikeaa, että kannattaa suosiolla hakea ammattiapua kotikuntansa terveyshuollosta.

Oma lääkäri voi tarvittaessa kirjoittaa lähetteen psykiatriselle, jossa ensikäynnillä kartoitetaan tilanteen vakavuutta eri testein ja pohditaan parhain hoitomuoto henkilökohtaisesti hoitajan kanssa. Siitä voidaan tarpeen vaatiessa sopia psykiatrin aika lääkärin lausuntoja, sairaslomaa ja mahdollista lääkitystä varten. On kuitenkin omaksi eduksi mieluummin pyytää apua kuin virua surkeudessa yksin. Vaikka ihmelääkettä ei ole, voidaan asioille silti tehdä jotain.